A fanittaa Kaisa Lekaa (kuten eilen jo mainitsin), mutta/ja minä tunnustan avoimesti fanittavani (muiden muassa) Anni Sinnemäkeä. Hän on yksi niistä ihmisistä, joka on osoittautunut mielikuviakin mahtavammaksi ja upeammaksi tyypiksi.

Annin myspacessa oli yksi uudehko (?) teksti, jonka kopioin tähän (luvatta, sorry):

Miksi ystävättäret ovat ihania

Koska he ovat kuin kaikkein kauneimmat perhoset
koottuna yhteen tämän pöydän ääreen
he nauravat ja räväyttävät silmänsä auki
heidän käsivarsiensa pyöreys kyynärtaipeen ja olkapään puolivälissä
heidän luunsa, jotka erottuvat, solisluu tai vähän terävä lantioluu
nauraessaan he puistelevat päätänsä
“ei voi pitää paikkaansa” joku sanoo naurun välistä
sillä asia oli kyllin mehukas

Mitä tahansa ratkaisuja tekeekin,
ystävättäret kyllä löytävät sille perustelut

Spekuloimme pikkusisarten poikaystäviä
ymmärtävätkö äidit surujamme
mikä on sopiva asuntolainan korkomarginaali
teilaamme novellikokoelman
kertaamme tiettyjä tärkeitä tapahtumia
olemme kerranneet ne jo useasti aikaisemminkin

Miten minä oksensin kylpyammeeseen
kun tapasimme Annan kanssa ensimmäistä kertaa
olemme tunteneet kauan
mutta kertaamme ne tapahtumat kerran vielä
ihan kertaamisen ilosta
lämpimän kuivan valkoviinin maun
jotkut rajan ylittävät junamatkat

Tässä vaiheessa menestys pukee ystävättäriä sopivalla tavalla
elegantisti
he näyttävät suhtautuvan siihen
kuten savukkeeseen rakastelun jälkeen
60-luvun ranskalaisessa elokuvassa
toissijainen nautinto josta tulee hieman raskas olo.

Joskus heräämme juhlien jälkeen
syömme aamiaisen hitaasti tämän pöydän ääressä
ripsivärin ja rajauskynän jäänteet tekevät silmistä tummat
nauramme edellisen illan asioille
joku lähestyi sitä, se ja se oli hapan

Tämä yhteinen aamiainen ajaa pois
sen ahdistuksen mitä liian pitkät juhlat tuovat niille
jotka heräävät yksin. Jos saan valita eläkkeellä
en jaa elämääni minkään aviomiehen
vaan heidän kanssaan.

Luin äsken Annin kotisivuilta hänen kuvaustaan itsestään, ja miltei tuli vedet silmiin kun luin kohdan, jossa kuvaa suhdettaan perheeseensä:

"Lapseni nimi on Siiri. Lukioikäisen vanhempana olemisessa on parasta keskustelu maailman monista puolista – historiasta, suositeltavista kirjoista, kengistä, ystävistä, serkuista, ja siitä miten voittaa pelot. Raskainta on keskustelu siitä miten voittaa pelot.

Olen kohta kuuden lapsen täti, ja Antonin (kuvassa) kummitäti. Nämä lapset ovat kaikki mitä hienoimpia henkilöitä. Hoidan heitä silloin kun pyydetään, ja kun pystyn. Jos en näe heitä, ikävöin. Tai juttelen ihmisten kanssa siitä, minkälaisia juttuja he ovat viimeksi kertoneet.

Vanhempani ovat Anssi ja Aino Sinnemäki, sisarukseni Sanna, Pentti ja Erkki. Pidän heistä kaikista, ja he merkitsevät minulle paljon."

En tiedä, jotenkin nuo kursivoidut kohdat koskettivat eniten - harvoin kukaan käyttää lapsista sanaa "henkilö" tai on kiinnostunut siitä, mitä kaikkea lapset ovat jutustelleet.

Annin fanitukseen tietysti vaikuttaa se, että olin (ja olen) ihan yyber-UB-fani. Voitin kerran yhden radioaseman kilpailunkin, kun ilmeisesti vakuuttavimmin ja intohimoisimmin tilitin suhdettani ko. bändiin ja sen musiikkiin... Ensimmäinen ikinä kuulemani UB-biisi oli Nainen, joka elää vapaaherran elämää ja kakkonen oli Naispaholainen. Joku noissa kolahti ja kovaa ja vieläkin kun katselen ja kuuntelen UB:n levyjä, jokaiseen niistä ja jokaiseen kappaleeseen liittyy jotain muistoja ja erityisesti jotain tunnetiloja.

Olen ihan myyty Tiia Vanhatapion Annille suunnittelemista puhvihihaisista paidoistakin. 8-)